Luterilaisuuden syntyessä ja puhdasoppisuuden aikana 1600-luvulla kirkko huolehti toimituksineen ihmisestä elämän alusta eli kasteesta hautaan asti. Kirkollisen toiminnan vakiinnuttua papisto ei ehtinyt maan joka kolkkaan, joten kyläiset ottivat hoitaakseen esimerkiksi kotoa lähtötilaisuuden virsineen ja lähtöpuheineen. Kansanperinteessä kuolema kuvataan kovaksi ja kolkoksi vieraaksi, joka löysi tiensä tiettömäänkin sydänmaan mökkiin.
Vainajan pesemisen ja pukemisen hoitivat usein kylän kansankätilöt eli ”paarmuskat” tai ”varmahermoiset” vanhemmat naiset, jotka varustivat vainajan viimeiselle matkalle. Monet tekivät arkun jo eläessään ja henkilö puettiin juhla-asuun tai siihen, minkä hän oli itselleen tehnyt.
Ruumisarkkuliikkeiden yleistyttyä sotien jälkeen siirryttiin ostoarkkuihin ja valkoiseen kuolinpaitaan, molemmat tavat näkyivät perinteessä.
Kun vainaja oli pesty ja puettu, hänet asetettiin ruumislaudalle, jota säilytettiin riihessä. Kertojien mukaan ”heikkohermoisemmat” kaihtoivat riihtä tai heistä käytettiin nimitystä ”riihen sivuun juossut”.
Paltamossa esimerkiksi ”rospuuttoaikana” vainajat haudattiin väliaikaisesti ja kesällä tai talvella heidät siirrettiin Paltaniemelle, jossa oli hautausmaa.
Hautajaiset olivat usein sunnuntaina ja vainajan arkun kanssa saatettiin valvoa edellinen lauantain ja sunnuntain välinen yö pirtissä arkku avoimena. Luterilaisilla tämä tapa painottui Itä-Suomeen, jossa näkyi ortodoksisen kirkon vaikutus. Yövalvojaisperinne vähenikin, kun hautajaisia alettiin järjestää myös arkipäivinä ja sivuhautausmaat yleistyivät.
Kansanperinne kertoo, että vainajan arkku tuotiin lähtöpäivänä pihalle ja asetettiin neljän kuusen tai koivun ympäröimäksi. Vainajan katsomiseen ja hyvästelemiseen oli myös konkreettinen syy: todettiin kuolema ja annettiin tilaa surulle ja kaipaukselle. Vainajan koskettaminen vähensi kertojien mukaan pelkoja.
Hautajaisperinteestä enemmän 1. marraskuuta ilmestyneestä Puolanka-lehdestä.
Anna Lehmikangas, kuva Puolanka-lehden arkisto / Jouko Oikarinen