Pessimismimusikaaliin on kerääntynyt yleisöä parisataa ihmistä. Viimeiset ihmiset kiiruhtavat paikoilleen. Musiikki alkaa ja lavalle ryntäävät samaan aikaan kaikki näyttelijät. Katsojan silmä ei pysy perässä kaikessa siinä, mitä lavalla tapahtuu. Yksi kiipeää tikapuille, toiset tekevät pyramidia, joku toi sillä välin tikkaat lavalle ja temppuilee niiden kanssa.
Lavalle tulee lisää hahmoja, jotka rupeavat vaihtamaan vaatteita. Päähahmon housut revitään hänen jaloistaan, lava rauhoittuu ja kaikilla on päällään harmaata ja valkoista.
Kaikki on päähahmon mielestä niin tylsää ja harmaata ja vielä kerran tylsää. Niin tylsää, että jopa puhelimet ovat vain harmaita palikoita.
Näytelmän kuljettavana teemana ovat kasvukivut, mutta se voisi yhtä hyvin kertoa elämäänsä kyllästyneistä ihmisistä. Kun aikuisuus on sitä, että tekee tylsää työtä päivästä toiseen ainoastaan rahan takia ja jotta saisi maksettua laskut.
Esityksestä voisi helposti tulkita tämän olevankin lasten tai lastenmielisten näkökulmasta aikuisen elämä. Ainakin se on vahvasti päähahmon Pirjon näkökulma.
Näytelmässä päähahmo Pirjo kokeileekin siipiään. Mitäs jos sanon ei. Tästä alkaakin Pirjon seikkailu itseensä ja oman lapsenmielisyyden tutkimiseen. Suurimpana uhkana vaikuttaisi Pirjolla olevan elämän realiteetit ja vastuu. Myös näytelmässä kuultuista kappaleista suurin osa käsittelee tätä aihetta.
Enemmän Maailman huonoin sirkus -esityksestä 12. heinäkuuta ilmestyneessä Puolanka-lehdessä.
Laura seppänen, kuva Tuomo Seppänen