Ukrainan sota on koskettanut meitä kaikkia. Sodan suoranaiset vaikutukset näkyvät meillä esimerkiksi energian hinnan nousussa, mikä lopulta vaikuttaa kaikkeen elämiseen. Hinnat nousevat väistämättä, kun energian hinta nousee ja se vaikuttaa kaikkeen alkaen alkutuotannosta kuljetuksiin ja lopulta lopputuotteiden hintoihin.
Sota näkyy ja kuuluu, ja sotauutisia tulee seurattua paljon - liikaakin. Sota tulee myös lähelle silloin, kun on joku tuttu ihminen, jolla on läheisiä sodassa ja sotaa käyvässä maassa. Ukrainalaiset Artem ja Antonina Protsyk ovat tällaisia itselle tuttuja ihmisiä, Artem jo monen vuoden ajalta. Kun kuuntelee hänen kertomuksiaan ja näkee hänen videoitaan ja kuviaan sieltä, jossa kaikki elämisen edellytykset on totaalisesti tuhottu ainakin muutamaksi vuodeksi eteenpäin, tulee väkisinkin epätodellinen ja epäuskoinen olo. Onko maailma todellakin näin julma ja paha? Miksi ihminen tekee tällaista ja vielä viattomille siviileille? Kysymykset ovat vailla vastausta ja niin jäävätkin.
Artemin kertomukset Harkovan alueelta ovat karmeita. Myös venäläisten käyttäytyminen omia kuolleita sotilaitaan kohtaan muistuttaa sitä, mitä se oli myös Suomessa talvisodan aikana. Sota jättää julmat arvet niin maahan kuin ihmisten sieluihin. Räjähtämättömät ammukset tekevät Euroopan vilja-aitan, Ukrainan, tulevien vuosien viljelyn todella vaikeaksi sitten, kun sinne saakka joskus päästään.
Täydellinen vastakohta sodan julmuuksille oli Artemin ja Antoninan pieni Emilia-vauva. Samaan aikaan, kun hänen sukunsa kärsii sodan keskellä, Emilia saa elää turvallista, levollista ja onnellista lapsuutta Puokion Männikössä. Kontrasti on suorastaan vavahduttava, kun katselee vilkkaan vauvan ilmeitä ja kuuntelee jokellusta hänen isänsä kertoessa vieressä kotiseutunsa traagisista tapahtumista. Elämä voi olla julmuudessaan joskus hyvin kaunista.